HOME
KUVATAITEILIJA, TAIDEMAALARI MARJA-LIISA TORNIAINEN
Marja-Liisa Torniainen:
ILOA!
Elias Canetti ja Christo. Mitä tekemistä näillä kahdella suurella C:llä on keskenään?
Muistellessani erästä kuulemaani kysymystä lapsuudenkokemusten vaikutuksesta taiteilijan tuotantoon etsin mieleni kätköistä kirjailijaa, joka olisi satuttavasti kuvannut asiaa. Löytyyhän heitä, mutta ensimmäisenä mieleeni putkahti Elias Canetti. Tarkistaessani hänen muistelmateostensa nimiä tietosanakirjasta huomasin yllätyksekseni hänenkin olevan kotoisin Bulgariasta - kuten Christo.
Romaanitrilogiassaan "Pelastunut kieli", "Soihtu korvassa" ja "Silmäpeliä" Elias Canetti kuvaa rikkaasti ja rakkaudella lapsuuttaan ja nuoruuttaan espanjanjuutalaisen liikemiesperheen poikana eri puolilla Eurooppaa - ja analysoi tapahtumien myöhempää vaikutusta elämäänsä. Muistelmiensa alkupuolella hän kirjoittaa ihmeellisestä, monikielisestä ja -kulttuurisesta syntymäkaupungistaan Rustsukista ( nyk. Ruse): "Kaikki, mitä olen myöhemmin kokenut, oli jo aikaisemmin tapahtunut Rustsukissa."Hän muutti maasta seitsemän ikäisenä.
Christo Javacheff, myöhemmin Javatscew varttui siis myöskin Bulgariassa. En tiedä, mitä kangasta kudottiin hänen perheensä omistamassa tehtaassa, mutta hänen isänsä oli joka tapauksessa tekstiilitehtailija. Myöhemmin, nuorena miehenä, Christo siirtyi Pariisiin. Hän elätti itseään maalaamalla muotokuvia kadulla. Siinä hän oli hyvin taitava. Niinä aikoina hän myös tapasi Jean-Clauden, kenraalin tyttären. Varmasti hän koki ikimuistettavia hetkiä Pariisin kaduilla ja silloilla.
Siltaa ei voi viedä Amerikkaan mukanaan muistoksi - mutta voihan sen paketoida silti!
Jean-Clauden ja Christon liitto on kestänyt, rakastavaisina ja työtovereina - kuin Pont Neuf.
Kun minä olin pieni, oli tapana 'vetää' lakanoita ennenkuin ne vietiin mankeliin - taikka oltiin viemättä. Se mahtava mankeli on luku sinänsä. En puutu siihen. Mutta kaikki me lapset ryntäsimme ihastuneina 'vedettävien', paukkuvien lakanoiden alle. Oma poikani ryömii aina sijattavaan vuoteeseen... Korkea-arvoisille vieraille levitetään eteen punainen matto... Verhot avataan - ja suljetaan - elämässä ja teatterissa.
Kirjakaupat ja kangaskaupat ovat inspiroivia paikkoja. Liian inspiroivia vähävaraiselle, joten yritän välttää niitä. Miten mahtava kokemus on täytynyt olla kokonaisen tehtaan kankaineen pienelle pojalle. Ja mahtavia ovat hänen myöhemmät aikaansaannoksensakin, eivät mitään keittiönverhoja. Lapselle ei ole olemassa 'tavallista', hän kun ei ole oppinut vielä tapoja, tekemään tavan vuoksi, olemaan kokematta, elämään elämättä. Hänelle ei ole pyhää ja materiaa erikseen, on vain Elämän Ihme.Tätä yksinkertaista asiaa taiteilijat toistavat tuotannossaan, yrittäen näyttää sen ihmeen ja arvon sielläkin, missä olemme sen arvottomaksi unohtaneet. Amos Andersonin taidemuseon kaikki kerrokset ovat täynnään Christon ja Jean-Clauden suuria suunnitelmia kankaan käytöstä, tarkkoja etukäteisvisioita ottavina piirroksina ja valokuvia toteutuneista projekteista. Niissä me kaikki saamme istua yhdessä suurten auringonvarjojen alla, kävellä keltaisenkultaisilla kankailla peitetyillä puistokäytävillä; me, korkea-arvoiset, kuljeskella kultaisella keskitiellä... odottaa esiripun aukeavan auringon noustessa - laskiessa, löytää piilotettu todellisuus uudelleen HOKKUSPOKKUS
nähdä jälleen!
Christon töille ominaisinta on ehkä niiden yhteisöllisyys, ilo yhteisestä kokemuksesta. Toivottavasti nykkiläiset saavat vielä tulevaisuudessa työntyä yhdessä Christon kankaiden muodostaman ilon kunniakujan lävitse Central Parkissa.
"Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja minä ajattelin kuin lapsi: kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on." Christo ei.
-----------
Niin, siis mitä tekemistä Christolla ja Canettilla keskenään olikaan? Oliko jotain oleellisempaa kuin sama synnyinmaa, yhteiskuntaluokka, siirtolaisuus, ammatti ja alkukirjain? Kyllä! Yhteinen nimittäjä löytyy: Joukot. Joukot. Joukot.Elias Canettin suomentamaton (!) pääteos "Masse und Macht" käsittelee valtaa ja joukkojen vietinomaista käytöstä, jonka kauhistavuuden kirjailija itse sai tuta jo lapsena ennen ensimmäistä maailmansotaa Wienissä.Christon viettelemät joukot taas kokoontuvat positiivisissa merkeissä, kylläkin epäillen ja ihmetellen, vallattomiin tapaamisiin...
Christo ja Jean-Claude Projects, Amos Anderson, 13.1. - 31.3. 1996, Works from Lilja Collection, harjoitustehtävä, kuvataidekriitikkokoulutus, Kankaanpään Taidekoulu 1996
ESTETIIKKAA JA ESTETIIKKAA
Tampereen Taiteilijaseuran 75v-juhlasymposiumin alustajista eräs, Helena Sederholm, liukautti ajatuksen taiteen turhuudesta nykyaikana, koska elämä on niin estetisoitunutta muutenkin ympäristössämme. Minusta on varsin huolestuttavaa kuulla tällaisia heittoja yliopistotason ihmisiltä. Taiteessahan ei ole välttämättä kysymys ollenkaan estetiikasta eikä kaikki kaunis suinkaan ole taidetta. On estetiikkaa ja estetiikkaa. Jos yliopiston tutkija ei huomaa eroa kosmetiikkaestetiikan ja taiteen estetiikan välillä, miten hänet saatetaan "jäähylle"?Mutta toki, olen samaa mieltä; jos jokin asia sinänsä on asiana hyvä, se on hyvä, oli se sitten taidetta tai ei. Nykyään vain on niin, että eettisille tai filantrooppisille kannanotoille ei tahdo yhteiskunnassamme löytyä muuta kenttää kuin taiteen kenttä. Tämä tosiasia ei silti merkitse, että ne sen tähden muuttuisivat taiteeksi, sillä vaikka em. asiat ovatkin taiteen peruspilareita, ne eivät, an sich, sinänsä, tee taidetta taiteeksi.
Kukaan ei kykene määrittelemään taidetta täsmällisesti. Sen ydin pysyy samana, mutta raja taiteen ja elämän välillä on elävä ja liikkuva, muuttuva ja keskustelua herättävä. Se oikean taiteen taika on silti mahdollista tänäänkin - ja yhtä harvinaista kuin aina ennenkin. Estetiikka - taiteissa - on kuin jäävuoren huippu; se on se silmin, ulkoisin aistein havaittava, uloin tekstuuri taiteessa. Siksi siinä voi erehtyä niin helposti, mikä usein tapahtuukin, kun ei ole syvempää ymmärrystä elämästä.
Kas! - asiat voivat näyttää samoilta, vaikk´eivät sitä olisikaan.Taide voi koskettaa ihmistä lukemattomin eri tavoin, hellästi tai hengästyttävästi, itkuun tai nauruun vapauttaen.Todellisessa taiteessa hengen voima läpäisee materian ja nostaa meidät painovoimalain yläpuolelle. Jos taide on turhaa, niin mikä sitten on enää tarpeellista?
Tampereen Taiteiljaseuran tiedotuslehti, Täydellinen Ympyrä, 1. n:o 1996web-design: Marja-Liisa Torniainen 2007 - Valokuvat: Jouko Järvinen, Marja-Liisa Torniainen ja Creastock