INTOHIMONA IHMINEN, artikkeli Taidemaalaus-lehden kesäkuun numeroon 2011
Marja-Liisa Torniainen:
KUVATAITEILIJAT RAKENTEELLISEN VÄKIVALLAN PURISTUKSISSA
Työskennellessään taiteilija ei voi ajatella myyntiä, markkinointia eikä toimeentulon mahdollistavaa voittomarginaalia. Muuten ei syntyisi sitä rehellistä ja tinkimätöntä taideteosta, johon hän toiminnassaan pyrkii. Taiteilija ei ole yrittäjä eikä kuvataide ole tuote. Taide ei yksinkertaisesti ole tuotteistettavissa. Tämä on se pääasia, mikä täytyy taiteesta ja taiteilijoista puhuttaessa muistaa etenkin silloin,
kun taiteilijoita koskevia lakiehdotuksia tehdään.
Luovuus on Suomen tulevaisuuden elinehto. Jos Suomi haluaa ratsastaa taiteilijoidensa maineella edelleenkin, on taiteilijoiden aseman parantamiseen paneuduttava huolella. Kuvataiteilijat ovat maamme ammattikuntien joukossa lainsuojaton paarialuokka, jonka ominaislaatua ei lainsäädännössä ole huomioitu, vaan taiteilijoihin "sovelletaan" milloin mitäkin pykälää, joka on luotu jotain toista työntekijäryhmää varten. Kuvataiteilijoita koskevien erityislakien mahdottomuutta on perusteltu ammattiryhmän pienuudella, mutta kuten toimittajamme toisaalla tässä lehdessä toteaa, erityislaki on saatu aikaan vielä pienemmällekin erityisryhmälle.
Hän tarkoittaa kansanedustajien eläkelakia.
Taiteilijoilta edellytetään taikurimaista muuntautumista roolista toiseen. Markkinointia,mainontaa, lobbausta ja mediaseksikkyyttä, kirjanpitoa, budjetinlaadintaa ja myyntiä - kaikki pitäisi hallita. Samaan aikaan taiteilijan tulisi pystyä tekemään mitä tahansa työtä hankkiakseen elantonsa.
Seuraamuksista kirjoittaa Pirjetta Brander Taiteilija-lehdessä 2/04 näin: "Viitisen vuotta sitten, vuonna 1999, läpikävin hermoromahduksen. Muistan elävästi, kuinka psykiatrini aikani tilitettyäni kartoitti ja summasi tilanteeni: "Olet siis yrittänyt samanaikaisesti tehdä taidetta, järjestää näyttelyitä, opiskella, opettaa ja hoitaa pientä lasta", hän totesiällistyneenä. "En ole ainoastaan yrittänyt, olen tehnyt tuon kaiken", vastasin kuin tunnollinen työn orja ainakin. --- Ongelma olikin siinä, etten jaksanut enempää."
Käsittelemme tässä numerossa sitä pykäläviidakkoa, jossa taiteilijan tulisi vallitsevissa olosuhteissa suunnistaa. Artikkelimme ovat syntyneet yhteistyössä Tampereen verotoimiston, Kelan ja Työvoimatoimiston henkilökunnan kanssa.
Tämänkertainen toimittajamme Risto Haapsaari valottaa myös EU-käytäntöjä taiteilijan ammattikuvan kannalta. Kotoiset markkinamme eivät pysty elättämään tänne koulutettua kuvataiteilijamäärää ja koko ajan valmistuu yhä enemmän taiteentekijöitä.
Samanaikaisesti kuvataiteilijoiden taloudellinen asema on tutkimusten mukaan
entisestään huonontunut. Parempi vaihtoehto on opetella viemään taidettamme nykyistä laajemmille markkinoille kuin ajaa taiteilijat pois Suomesta. Eikä sovi tässäkään unohtaa, että että %-periaatteen noudattaminen rakentamisessa voisi ratkaista melkein koko kuvataiteilijoiden toimeentulo-ongelman!
Korkeallakin taholla saatetaan suhtautua vähän penseästi järjestötaiteilijoihin, jotka
vaikuttavat alansa etujärjestöissä. Onko siis asiatonta, että kuvataiteilijat ajavat omia etujaan muiden työtekijöiden tapaan? Saattaa niin olla kuvantekijöiden itsensäkin mielestä, koska kokouksiin ei vaivauduta. Kuvataiteilijoiden asema ei kuitenkaan parane eivätkä ongelmat katoa ilman, että me itse hoidamme ne pois päiväjärjestyksestä. Näin tekevät muidenkin ammattien edustajat.
Pääkirjoitus/Täydellinen Ympyrä 2004
TAKAISIN
MIKÄ ON HYVÄ MAALAUS?
Kesänäyttelyn jyryttäjän teksti Pirkkalan Taideyhdistykselle 2001
Mikä on hyvä maalaus? Olen kuullut kysymyksen usein, mutta en muista siihen
annetun kertaakaan pätevää vastausta, vaikka vastaajina olisivat olleet kyseiset ammatinharjoittajat itse. Ajattelinkin aikaisemmin, että vastaus on niin pitkä ja
monimutkainen, ettei sitä noin vain pystytä antamaan. Onhan se sitäkin, mutta
sitten sain ahaa-elämyksen ja totesin kysymyksen olevankin kompakysymys;
adjektiivihan tässä on tärkein. Tärkeintä onkin tietää, mikä on hyvä, HYVÄ, Hyvä,
hyvä... Kun pääsemme tähän asti, ymmärrämme, miksi Martti Aiha on sanonut
kuvanveiston olevan filosofiaa.
NIFCA:n(Nordic Institut of Contemporary Art) järjestämässä konferenssissa
äskettäin Helsingissä oltiin myös yhdeksi esille nostettavaksi aiheeksi otettu
sama asia. Omassa maassamme maahanmuuttajia on vielä vain pari prosenttia,
mutta Ruotsissa heitä on jo 25 % väestöstä ja maassa puhutaan 130 eri kieltä. Yhä tärkeämmäksi tänä kansainvälistymisen aikana on tullut miettiä, mitkä ovat ne arvot, ne yhteiset inhimilliset ihmiskunnan arvot, joiden varassa elämämme ja
olemassaolomme todella ovat. Mikä on hyvä yhtä lailla afrikkalaiselle,
aasialaiselle kuin amerikkalaiselle ihmiselle? Tämä keskustelu on käytävä ennen kuin maapallolla voi koittaa rauhan aika.
Utopististako? Rauhan aika maapallolla? Mutta kannattaako vähemmästä keskustella?
Ne samat arvot, mitkä ovat tärkeitä ihmiskunnalle ylipäätänsä, tekevät myös taiteesta merkittävää, hyvää taidetta. Ei se sen monimutkaisempaa ole.
Sodassa ja rakkaudessa ei keinoja kaihdeta, sanotaan. Nykytaiteilijakin saattaa olla
keinoja kaihtamaton pyrkyri valloittaessaan omaa tilaansa taiteen kentällä, mutta: samassa suhteessa kuin hän sen tekee, hän myös kadottaa - taiteen - tekemisestään. Ammattitaito on A ja O, mutta pahimmassa tapauksessa sen taakse voi piiloutua tyhjä sisus. Olympiatuli on vaikea tuoda sammumatta perille.
Harrastaja on valinnut hyvän osan. Taiteen rakkaus versoaa rakkaudesta elämään ja kauneuteen. Taide viestittää ihmisestä ihmiselle. Jotta viesti tulisi vahingoittumatta perille, tarvitaan ammattitaitoa, ajattelua, tietoa ja tahtoa.
Näiden ääripäiden välillä taspainoilemmeja opimme aina toisiltamme jotakin.
TAKAISIN
Pohjoismaisesta Taideliitosta Taiteilijalehteen 2004:
TAKAISIN
ROCK, ROCK, ROCK - STRAIGHT PAINTING
Lehdistötiedote Galleria Aarnin näyttelyyn Espoossa, julkaistu Länsiväylässä kesäkuussa 2002.
"Älkää luulkokaan, että tällä nyt olisi jotain tekemistä rock-musiikin kanssa.
Ei, kysymys on kivistä ja kallioista, käteen sopivista meren hiomista pikkukivistä korkeimmistakorkeimpiin, mitä huikaisevimpiin, luoksepääsemättömiin kalliohuippuihin ja kiipeämättömissä oleviin kiviseinämiiin!
Ah, yhteys rock'n rolliin löytyi sittenkin, mutta... mikä se on, sen saatte käydä itse
oivaltamassa!
Mikä kivessä kiehtoo? Miksi kivi kiehtoo? Mitä kivi on? Perusta, universumin hiljainen, vanha, kaunis ja salainen - tiedostoko?
Miten vain. Olen kahtena kesänä tutkinut Jäämeren kiviä ja kantanut niitä
matkalaukussani etelään. Fär-saarten vihreälakiset kalliot ovat mykistäneet minut.
Aivan nykyisen asuinpaikkani läheltä olen, onnekseni, löytänyt muinaisen tulivuorijononjäänteen, Hikivuoren, pystysuorat seinämät. Kalliokiipeilijät harjoittelevat siellä ja minäkin osaan nousta kahta helpointa reittiä ylös - ilman köyttä.
Kasvillisuus kätkee sen kesäisin eikä siitä muutenkaan paljon puhella, vaarallinenhan se on. Vaarallinen niille, jotka juhlivat koulunsa loppua sen laella, kuten seudulla on tapana, vaarallinen lähiseudun lapsille. Putoaminen ylhäältä alas asti tietää varmaa kuolemaa. Ja kuinka monta kertaa se lieneekään tapahtunut. Ei ihme, että suru on kiven kasvoihin iskostunut.
Sanotaan, että pienikätiset maalarit erikoistuvat suuriin maalauksiin. No, töitteni sentit rajaa työhuoneeni oven koko ja kaikkien tamperelaisten kuvataiteilijoiden tunteman kuljettajan pakettiauton mitat. Kahden metrin korkeus riittää minulle, mutta pituutta saattaa kertyä paljonkin enemmän.
Vaikka ajan henki ei suosikaan maalausten esillä oloa suurissa katselmuksissa, osa kuvataiteilijoista kuitenkin on nimenomaan maalareita. Olen yksi heistä.
TAKAISIN
planeettojen ratoja ja hiuskiehkuroita
SIRPA PIRILÄ
kutoo pukua Venukselle
Ajatuksen lanka, elämänlanka, säie, elinhermo, hius,
luonnonkuitu,
katkeamaton kokemusten nauha,
elämän kuteet ja loimet,
kalaverkko, meri... ja Venuksen syntymä.
Sulous,
aurinkokuntamme kirkkain kiertotähti
ja
roomalainen kasvillisuuden jumalatar,
Afroditen latinalainen vastine - Venus.
Sandro Botticellin kuuluisassa maalauksessa, jonka löydät Firenzestä Uffizin
Galleriasta, juuri syntynyt Venus vähän itseään peittelee pitkillä, pitkillä hiuksillaan.
Kukapa vasta maailmaan tullut alastomuuttaan häpeilisi ja suojaksihan vaatteet
ensisijaisesti valmistetaan. Sirpa Pirilällä itselläänkin on pitkä, vaaleanpunertava tukka,
kuten renesanssiajan neidolla, johon Sandro-taiteilija oli rakastunut ja jota hän mieluusti
kuvasi töissään. Omista hiuksistaan taiteilija kehrää lankaa ja kutoo pukua tilateokseen,
jonka työnimenä on "Yritys pukea Botticellin Venus".
Sirpa Pirilän maalausopinnot Kuvataideakatemiassa päättyivät vuonna 1981, missä
hänen opettajinaan toimivat Jaakko Sievänen, Matti Kujasalo ja Stig Fredriksson.
Terttu Jurvakaisen esimerkki rohkaisi häntä Muhoksen lukiossa. Kuvataiteilijan ammattiin päätyminen silti hieman ihmetyttää näin jälkeenpäin taiteilijaa, siksi vähän hänen kotipaikkakunnallaan Utajärvellä taide vaikutti elämänmenoon.
Luonto ja kukat olivat 1990-luvun alussa Oulussa hänen suurikokoisten maalaustensa
aiheena. Sen aikaisten töiden yhteiskunnallisen osallistuvuuden hän kokee tänään
lähinnä hiöpeyttä herättävänä. Ei suinkaan siksi, että olisi nyt eri mieltä esim.
luonnonsuojelun tärkeydestä, vaan koska sanoma ei ollut silloisissa teoksissa niihin
riittävästi kiinni kasvaneena. Sirpa Pirilä arvostelee edelleen länsimaista kulttuuria siitä,
että se uhraa luonnon ja muut arvot tehokkuuden ja taloudellisen hyötyajattelun alttarille.
Taiteenkin sanamaastossa "luonto" usein saa negatiivisen arvotuksen.
Kun ihminen mietteissään suuntaa katseensa kauas avaruuteen ja kiertää hiussuortuvaa sormensa ympärille, hän ei voi tietää, arvailla vain, mitä jossain kaukaisessa galaksissa
juuri nyt tapahtuu. "Episodi linnunradalla" on nimenä lattiatasossa olevalle
teoskokonaisuudelle. Siinä tuhka on laskeutunut kasviaiheiden ylle. Kantaaottavuus ei
taiteilijalta ole kadonnut minnekään, mutta sanoma ja teos ovat yksi orgaani.
Tampereella Taidekeskus Mältinrannassa 1994 olleessa näyttelyssä maalaukset ovat
lähteneet seiniltä: tuhkalla, hiilellä, kulta- ja kuparipigmentillä maalatut suuret pyöreät kiekot liikkuvat itsensä ympäri kattoon sijoitettujen äänettömien moottorien avulla. Teoksennimenä on "Galaktinen tähtivyö".
Puhalluksia
Maalauksista väri siirtyi lasipallojen sisään. Niitä on puhallettu taiteilijan erilaisiin
tarkoituksiin mm. Iittalan lasitehtaalla; kasvien vihreää ravintoliuosta sisältäviä lamppuja,
vettä kattokruunuissa, jäteöljyä lasipullossa, fosforia lasipalloissa... alkuaineita.
Kopernikusta edeltävän maailmankuvan litteät planeetat, jollaisina "Galaktisen tähtivyön" maalausryhmän voi nähdä, ovat vaihtuneet käsinpuhallettujen, hieman epäsymmetristen lasipallojen myötä uuteen aikaan, Sirpa Pirilän työt ovat yksinkertaisia ja eleettömiä,
mutta ne tuottavayt suuria kuvia ja piirtävät johdonmukaista kehityskaarta.
Ravintoliuoslamput roikkuivat ensi kerran esillä Oulun Linnasaaressa 1994.
Helsinkiläisille taiteilija esitteli vedellä täytettyjä lasipallojaan 1997 Galleria Jangvassa
ja 1999 fosforilla täytettyinä Galleria Katariinassa: jalustalla, hämärässä tilassa hohtavina; maalarin "high lights", huippuvalot, karanneina kankaalta. Samaisessa näyttelyssä oli
myös plexille hiili- ja fosforipigmenteilla tehty, katsojan varoilleen saava, koko seinätilan
vievä maalaus.
Hairy things
Viimeisimmissä töissään Sirpa Pirilä näyttää ja käyttää hiuksia. Vaaleita hiuksia.
Mitä yhteistä on blondilla ja tuomarilla? Käyttääkö vain englantilainen tuomari vaaleaa
peruukkia ja miksi? Mitä kaljut kertovat? Tukka, hiukset, peruukit; "eikö se ole ihan liian pinnallista", on taiteilijalta kysytty. Kuinka paljon pelkkä tukkalaite kertoo naisesta,
miehestä? Simsonin voima oli hänen hiuksissaan. Rakkaan hiuskiehkuraa kannetaan medaljongissa povella. Ihmisen hiuksista assosioituu myyttisiin alkukuviin ja historian
hämäriin kuljettava valtava kuva-arkisto. Entä sitten peruukit? Suomalaisen unikirjan
mukaan peruukki merkitsee elämänvoimien kadottamista.
Sara Hildénin Taidemuseossa Leiblicher logos-näyttelyssä 1995 esillä oli tukkamallien kipsivaloksia Wiebke Siemiltä ja Henrietta Lehtonen vei kiharat hiusharjastaan Väinö
Aaltosen Museoon. Esimerkkejä kiehtovasta aiheesta ja materiaalin käytöstä löytyy
läheltä ja kauempaa. Ajatukset ajassa liikkuvat äänettömästi. Toisistaan tietämättä eri
puolilla maailmaa synnytetään saman tyyppisiä teoksia.
Images
Viime vuonna Hyvinkäällä kieppuivat Sirpa Pirilän näytteille asettamat peruukit
kiehtovasti "kuin tyhjät seireenit", kuten Pessi Rautio kirjoitti niistä. Tänä vuonna
toukokuun lopulla Helsingissä avautuvaan näyttelyynsä, Images, Sirpa Pirilä tuo
mm. melkeinpä metrisiä valokuvia peruukeista. Taiteilijatar liikkuu laajalla aluella
maalauksen, valokuvauksen ja kuvanveiston rajoja ylittäen luodessaan visioitaan.
Tampereen Taiteilijaseuran ja Taidemaalariliiton lisäksi hänellä onkin myös Muu r.y:n
jäsenyys.
No, onko materiaalilla sitten väliä?
Eikö se ole samantekevää, millä välineellä asiansa ilmaisee, jos viesti menee perille?
Niinhän se onkin, paitsi että materiaali sinänsäkin on osa teosta ja sen valinta jo kertoo
paljon. On aivan eri asia kutoa Venukselle pusero omista hiuksistaan kuin kauppapuodin
narusta taikka edes harhauttavan aidon tuntuisesta tekokuidusta.
Minkähänlainen kesäpuku siitä kehkeytyy?
Teksti julkaistu Uudessa Naisessa 6/2000
TAKAISIN
LÄHIÖIDEN RAKENNUKSET JA TAIDE
Sanaa rakennustaide ei kovin usein kuule eikä näe kirjoitettuna. Kuinka moneen viimeksi kuluneina vuosikymmeninä rakennettuun kiinteistöön voidaan liittää sana taide? Kuitenkin rakennustaide-sanaa käytetään arkkitehtuurin synonyymina.
Vapaan taiteen lajeista kuvanveisto on lähinnä arkkitehtuuria. Taloa voi pitää suurena veistoksena. Jos arkkitehti pystyykin ajattelemaan itseään kuvanveistäjänä, värit hän
saattaa unohtaa. Koulutuksessakaan niitä ei välttämättä huomioida.
On mahdollista olla kuvanveistäjä, taidemaalari ja arkkitehti samassa persoonassa,
mutta harva siihen on minään aikakautena yltänyt. Ehkä arkkitehtiä voisi verrata
orkesterinjohtajaan; hänenkään ei tarvitse osata soittaa kaikkia orkesterin soittimia,
vaan hahmottaa ja hallita kokonaisuutta.
Ammattitaiteilijoiden mukanaolo alusta alkaen luotaessa uutta yhdyskuntasuunnittelua
sekä korjattaessa vanhaa rakennuskantaa on perusteltavissa.
Ympäristötaidetta takaportista?
Yleensä ympäristötaide on kuin koditon kulkuri, joka hyökkää tyhjillään oleviin taloihin
ja levittäytyy jättömaille. Sen elämä voi olla hetkellistä mutta myös vaikuttavaa. Nyt se
on otettu oppiaineeksi taidekouluihin ja sille jaetaan apurahoja. Se on kotiutumassa.
Hyvä niin - ympäristöähän riittää.
Kaupunkien keskustat ovat useimmiten jo sinällään virikkeisiä ja mielenkiintoisia. Kun mennään kaupunkien laitamille, löytyy neitseellistä mistään taiteesta tietämätöntä
aluetta, joka vain odottaa ottajaansa.
Taiteilijoiden ja arkkitehtien välisestä yhteistyöstä on viime vuosikymmeninä puhuttu
paljon, mutta tulokset ovat vielä vähäisiä. Vaikka taidekouluissa nyt onkin joitakin ympäristötaiteen suuntautumisvaihtoehtoja, niiden oppijaksoilla ei pitkälle pötkitä.
Tarvitaan päämäärätietoisempaa ja kunnianhimoisempaa otetta. Taiteilijoita ja
arkkitehtejä kouluttavien tahojen tulisi luoda jonkinlainen rakentamisen realiteeteissa
kiinni oleva yhteinen opintokokonaisuus ja mahdollisuus harjoitella työn tekoa yhdessä
jo ammattiin valmistuttaessa.
Taide ja lähiöuudistus
Noin 350 suomalaista lähiötä odottaa peruskorjausta. Niissä asuu n. viidesosa kansasta. Yleensä lähiöt ovat estetiikaltaan kaupunkien köyhintä aluetta. Ympäristö on usein luonnonkaunista, mutta ihmisen kädenjälki on melkeinpä yhtä usein hävettävää. Lähiöissä
riittää ammatillista haastetta kuvataiteilijoille, joiden kyvyt, taidot ja tekniikat ovat
moninaiset. Eikä laskuista sovi jättää pois muidenkaan taiteen alojen vaikutusta lähiöuudistukseen. Taide rakennetun elinympäristön osana vaikuttaa kohottavasti siellä
asuvien ihmisten itsetuntoon ja identiteettiin. Siten se suojelee itse itseään tihutöiltä ja
asukkaita mielenterveyden ongelmilta.
Lähiöitä rakennettaesssa ei ajateltu niin pitkälle. Haluttiin vain rakentaa mahdollisimman
halvalla asuntoja ihmisille. Se ei ole huono päämäärä, mutta säästäminen väärässä
paikassa saattaa käydä loppujen lopuksi kalliiksi. Nyt laiminlyönti kannattaisi paikata.
Väriä elämään!
"Muutin syksyllä 1997 Annalaan. Näihin aikoihin tuotiin julkisuuteen tarkasteltavaksi
Kaukajärven perusparannussuunnitelma. Huomasin, että siinä ei puututtu mitenkään
yhteisten sisätilojen ilmeen korjaamiseen. Porraskäytävä on kuitenkin hyvin tärkeä
tekijä talossa; se joko kutsuu sisään tai työntää tulijan askelen taaksepäin. Jokainen
tamperelainen tietää, mikä ilo on käyttää jugend-talon portaikkoa.
Annalassa talojen stereotypia on tylsistyttävää ja värisuunnittelusta ei juuri voi puhua.
Harmaa ja taivaansininen maali maksavat kuitenkin saman verran. Halvin tapa
yksilöllistää porraskäytävät, kerrokset ja talot toisistaan eroaviksi ja helpommin
löydettäviksi on väri.
Jokainen porraskäytävä voisi olla oma kokonaistaideteoksensa. Portaikkojen tila on
niin niukka, että vain taidemaalari ja värisuunnittelija pystyisi siihen vaikuttamaan
parantavasti. Ankeus ei kuitenkaan ole pakollista."
Näin kirjoitin 1998 halutessani tuoda taiteen mukaan lähiöuudistukseen. Hakemus
Euroopan sosiaalirahastoon ei mennyt läpi. Valoa on näkyvissä: äskettäin Kuopion
kaupunki myönsi taidepalkinnon sikäläisen lähiön hyväksi tehdystä työstä.
Annala-projekti
Kaukajärven Annalaan on suunnitteilla laaja perusparannusprojekti, johon on nyt jo uhrattu
800 000 markkaa. Annala-foorumissa viime kesäkuussa kutsuvieraille ja lehdistölle
esiteltiin "Hallinnollistekninen makrotalouslaskentamalli lähiöiden korjaus- ja lisärakentamisinvestointien perusteeksi". Lähiön arvoa oli tarkasteltu monelta kannalta,
mutta ihmettelen, eikö esteettinen arvo ja taide lähiössä ansaitse omaa kategoriaansa.
Kun tutkimusta ja kaavioita tarkkaan lukee, esteettisen ja taiteellisen elementin voisi
kuvitella olla mahdutettuna useankin tutkimusosion sisään. Niin ei konkreettisesti
kuitenkaan ole.
Arkkitehtuuriin sisältyy aina silti estetiikka. Ainakaan tuntemani arkkitehdit eivät vastusta
taiteen ja arkkitehtuurin liittoa. Olen kesästä 1999 asti ollut TTKK:n arkkitehtien mukana hahmottelemassa taiteen osuutta tutkimushankkeeseen, jossa olisi tarkoitus yhdistää arkkitehtuuriin sosiaalinen aspekti ja taide jo suunnitteluvaiheessa. Projektiin on haettu
rahaa TEKESistä (Teknologian edistämiskeskus), mistä on ilmoitettu, etteivät he
ainakaan taiteeseen rahoitusta anna. Taideosuuteen pitäisi siis varat saada eri taholta.
Kuluvan vuoden kesäkuussa kulttuuriministeri Suvi Lindén esitti, että TEKES voisi harkita "sisältötuotannon" rahoittamista, sillä se olisi eduksi kansantaloudellemme.
Sosiaalityötä ja taidetta
Kun kuvataiteilija Ritva Harle 1990-luvun alussa muutti Pihlajistoon tyttärensä ja
vastasyntyneen poikalapsensa kanssa, hän luki Helsingin Sanomista sosiologisesta tutkimuksesta, jonka mukaan itä/koillishelsinkiläisen yksinhuoltajaäidin tulevaisuuskuva
on "pysyvä sosiaalitoimen asiakkuus ja mahdollinen alkoholi- tai huumehelvetti".
Ritva Harle ei muuttanut pois Pihlajistosta. Hän päätti muuttaa Pihlajiston. Käytyään
isännöitsijan puheilla hän tapasi sattumalta bussissa Ilkka Rantasen nuorisotoimistosta.
He päättivät yhdistää voimansa. Näin alkoi lähiöuudistus Helsingissä. Se alkoi
porraskäytävästä, jonka Harle yhdessä talonsa pelättyjen nuorten kanssa maalasi.
Ryhmä vanhempia maalasivat hekin yhden portaikon yhdistäen samalla voimansa
lastensa ja ympäristön hyväksi.
Pihlajistossa taide ja sosiaalityö kulkivat käsi kädessä. Ensimmäisen kevään jälkeen vanhustyöntekijä tuli ihmettelemään, mitä Pihlajistossa on tapahtunut, kun heille ei enää
tule vanhusten hätäsoittoja.Toiminta vaikutti yhteisöön yllättävän positiivisesti. Jossain
vaiheessa verotoimistosta haluttiin tietää, onko Ritva Harle sosiaalityöntekijä vai taiteilija.
Ne roolit hänellä pioneerina ja aidosti asiastaan välittävänä ihmisenä minivätkin niin
yhteen, ettei terveys sitä kestänyt, vaan hän joutui välillä pitkälle sairaslomalle.
Onkin harkittava tarkkaan tähänastisten kokemusten perusteella ja tapauskohtaisesti,
kuinka vedetään milloinkin raja taiteilijan luovan ammattityön ja taidetta välineenään
käyttävän sosiaali- ja nuorisotyön välillä, vaikka ne toimisivatkin yhteiseen hiileen
puhaltaen ja yhteistyössä.
"Lähiötaiteilija? Ei kiitos!"
Uusi maankäyttö- ja rakennuslaki velvoittaa ottamaan asukkaiden mielipiteet huomioon
jo suunnitteluvaiheessa. Taiteilijatkin - ja erityisesti alueella asuvat ympäristöstään
huolta kantavat ja asiasta kiinnostuneet taiteilijat - pitäisi ottaa mukaan jo tässä
vaiheessa. Yhteistyö asukkaiden kanssa kaikissa työvaiheissa varmistaisi taideteosten istuvuuden paikkaansa.
Ei ole itsestään selvää, että taiteilija olisi kiinnostunut lähiönsä taideproblematiikasta.
Jokaisella kuvataiteilijalla on omanlaisensa kiinnostuksen kohteet eikä sanalla lähiö ole
korkeaa statusta sen enempää arkkitehtien kuin kuvataiteilijoidenkaan sanastossa.
Palkkaa työstä?
Kun Ritva Harle pani alulle, organisoi ja toteutti taiteilijana Pihlajiston projektia, se oli
monelta osin palkatonta työtä. Rappukäytävät maalattiin ja seikkailumetsät rakennettiin
ilman palkkaa. Sitten, kun homma oli hanskassa ja hyväksi ja hyödylliseksi todettu ja
rahaa tuli kymmeniä ja satoja miljoonia lähiöön, eivät taide, kulttuuri- eikä nuorisotoimi kuuluneetkaan sen piiriin. Kuinka tämä voi olla mahdollista?
Kun taiteilijoita on palkattu esim. Helsingissä lähiötyöhön, heidän palkkansa on ollut
vain puolet arkkitehtien palkasta. Luvattoman usein kuvataiteilija tekee palkatonta hyväntekeväisyystyötä.
Taide ja tasa-arvo
Lähiöuudistuksen parissa työskentelevä Elävä Hervanta-toimisto on ehdottomasti
taiteen kannalla. Rahaa vain ei kaupungin budjetista löydy. Ei vaikka koko lähiöuudistus
on siitä saanut alkunsa. Niinpä harrastelijat saavat hoitaakseen ammattilaisille kuuluvat työt. Toimistossa työskentelevät tällä hetkellä insinööri, arkkitehti, 2 sosiaaliohjaajaa ja tiedottaja.
Kiitokset Jorma Keräselle ja TTKK:lle, arkkitehdeille Järvineva ja Ylinen, rak.arkkitehti Moisanderille ja kuvataiteilija RitvaHarlelle. Lähteet: KUVAlehti, Aamulehti, Annala-foorumin lehdistötiedote, Tiedon portaat, Taide-lehti, Taiteilija-lehti.
Julkaistu Suomen Kiinteistölehdessä syyskuussa 2000
TAKAISIN
GEENITEKNOLOGIAN RISKIT
Marja Blomsterin näyttelyn (15.4. - 2.5. 2000, Mältinranta) esittely julkaistu Täydellisessä Ympyrässä 1999
Marja Blomster on helsinkiläissyntyinen Vapaassa Taidekoulussa 80-luvulla opiskellut
taidemaalari, jonka edellinen teossarja sai innoituksensa Fernando Pessoan, viime vuosisadalla vaikuttaneen portugalilaisen runoilijan monitahoisesta persoonasta.
Nyt hän on tarttunut polttavan ajankohtaiseen aiheeseen, geeniteknologiaan.
Mistä on pienet tytöt tehty?
Mistä on pienet pojat tehty?
Sokerista, adeniinista, tymiinistä, guaniinistä, sytosiinistä! Niistä on pienet pojat ja tytöt
tehty. Niistä meidät kaikki on tehty. Ne ovat nimittäin kromosomiemme rakenneosia, nukleotideja, joista solujemme perimää kantava tnukleiinihapot ovat muodostuneet. Niitä
on noin kolmekymmentä miljardia kappaletta ruumiinsolujemme soluytimen 46
kromosomissa, joista tasan puolet isältä, tasan puolet äidiltä.
DNA:n rakenteen keksiminen v. 1953 on tämän vuosisadan tärkeimpiä tieteellisiä
saavutuksia. Marja Blomsterin maalaustan lähtökohtana on Digitalis purpurean
väriaineella näkyväksi saatu DNA. Taiteilijan käyttämä väri on akryylimaalia. Teokset
muistuttavat jättimäisiä koelappuja. Näyttelyn tarkoitus on herättää keskustelua
geeniteknologian positiivisista ja negatiivisista vaikutusmahdollisuuksista elämäämme.
Mikä on ihmisarvo ja minkälainen on ihmisarvoinen elämä?
Saako vammainen syntyä?
Kuka saa geenihoitoa?
Johtaako geenihoito eriarvoisuuteen?
Ratkaiseeko geeniteknologia maailman ravinto-ongelmat?
Aiheuttaako se massatyöttömyyttä ja köyhdyttää entisestään kehitysmaita?
Mitä on geneettinen seulonta ja mitä se aiheuttaa?
Onko eläimillä itseisarvoa geenitutkimuksissa?
Ovatko siirtogeeniset eläimet vain materiaalia?
Onko lajisorto välttämätöntä?
Saako keinotekoista elämää tuottaa?
Voiko elämää patentoida?
Pystytäänkö tehtyjä päätöksiä valvomaan?
Kysymykset ovat hätkähdyttäviä ja ne herättävät pelkoa asettamalla kyseenalaiseksi materiaalisen tutkimuksen ulottumattomiin pakenevan minuutemme. Niiden loihtimat
kauhukuvat loukkaavat ihmisarvoamme jo pelkästään kuvinakin. Emme haluaisi edes
ajatella niitä todellisina tapahtuviksi. Ehkäpä osin siksi aiheesta ei ole syntynyt yleistä keskusteluakaan maassamme.
Mutta "miksi uutiskynnys ei ylity, vaikka Saksassa Spiegel-niminen arvostettu
aikakauslehti ilkoittaa, että virallinen taho maassa epäilee kuolemaa tuottavan
ripulibakteerin johtuvan runsas 10 vuotta sitten tehdystä geenisiirrosta sinänsä
viattomaan kolibakteeriin? Suomessakin pari lasta on menehtynyt tällaiseen ripuliin.
JOS taudin aihettaja on hallinnasta riistäytynyt siirtogeeninen bakteeri, mitä vielä on odotettavissa?" Tämä ekonomi Merja Ekholmin kysymys on kirjoitettu jo kolmisen vuotta
sitten, mutta pätee mielestäni edelleenkin.
Saksassa syntyi filosofien kesken kiista, josta HS 13.10.1999 uutisoi. Peter Sloterdijkin
mielestä prenataalinen diagnoosi ja geenitekniikka ovat vain nykyisen
koulutusjärjestelmän harjoittaman seulonnan jatketta. Seulonta eli selektio kuului
natsisanastoon. Filosofin puheessaan käyttämät käsitteet aiheuttivat närkästystä.
Kesällä Elmaun linnassa olleessa filosofien tapaamisessa hän arvostelijoiden mielestä
puhui ihmisen jalostamisesta.
"Norjassa tehtiin pohjoismaisittainkin radikaali päätös perustaa kansalaisraati
pohtimaan geeniruokaan liittyviä eettisiä ja terveydellisä kysymyksiä. Paneeliin valittiin
edustava otos väestöstä yleisen ilmoituksen perusteella. Nämä 16 kansalaista ja yli 20 asiantuntijaa tulivat lokakuussa 1996 keskustelujen jälkeen siihen tulokseen, ettei Norjaan
haluta geenimuunneltuja elintarvikkeita." Lainaus on Heidi Hautalan puheenvuorosta,
jonka hän piti 1997 biodynaamisen yhdistyksen seminaarissa. Seminaarin puheenvuorot yhdistys on julkaissut kirjasessa "Liian paljon, liian varhain". Hautala sanoo myöskin: " On anteeksiantamatonta, että päätöksiä geenimuunneltujen organismien saattamisesta
markkinoille tehdään pienissä piireissä suljettujen ovien takana. Käytännössä muutama asiantuntija tekee poliittisen päätöksen."
Hautalan mielestä olisi myöskin täysin perusteltua vaatia yrityksiltä, että ne todistaisivat
kyseisen tuotteen olevan turvallinen sen sijaan, että ne todistelevat, ettei tuotteesta
tietyissä olosuhteissa ole haittaa.
Vaikka periaatteellinen keskustelu aiheesta on käymättä,geeniteknologia on jo monin
tavoin kiinni arjessamme.
Opiskelijan näkökanta:
Tiedustelin Turun Yliopistossa biotekniikkaa opiskelevalta Mira Vähämäeltä perustietoa geenitekniikasta ja hänen omaa käsitystään kyseisestä aiheesta. Sainkin monisivuisen vastauksen, jossa hä kirjoittaa mm. näin:
" Omasta mielestäni pelottavin geenitekniikan sovellus liittyy bioaseisiin. Geenitekniikalla pystytään kehittämään hyvin tappavia ja valikoiviakin bioaseita. Houkutus niiden kehittelyyn on ilmeinen, sillä sopimuksia voidaan kiertää ja niitä on lähes mahdoton valvoa, sillä tarvittava tutkimuslaitteisto on varsin pienikokoinen - toisin kuin esim. ydinaseiden valmistuksessa. Lisäksi myrkkyä tuottavien mikrobien kasvattaminen on helppoa ja
halpaa, joten bioase voisi siis hyvin olla köyhän maan viimeinen valtti - vaarallisempi kuin kemiallinen ase.
Itse biotekniikan opiskelijana kaikki geeneihin liittyvä on tullut paljon arkipäiväisemmäksi,
eikä sana geeni enää herätä samanlaisia kysymysmerkkejä kuin ennen. Kuitenkin, koska
geenit sisältävät elämän koodin, tulee mielestäni kaikkeen niihin liittyvään toimintaan
suhtautua kunnioittavasti. Mitään pähkähulluja kokeiluja ei tulisi suorittaa vain uteliaisuuden vuoksi, vaan riskit pitää arvioida tarkasti ja päättää ajavatko tuotteen tai menetelmän
hyödyt mahdollisten haittojen ohi. Ja kenelle jokin asia tuottaa hyötyä ja missä määrin."
Ihmisen kloonaukselle hän ei nähnyt perusteita. Pian saatuani tämän kirjeen, TV:stä
lähetettiin dokumentti, mikä antoi ymmärtää, että niin mitä todennäköisimmin on jo
tapahtunut.
Universumin elävät organismit:
Takoja-lehden haastattelussa elintarvikekemiaan ja ravintokysymyksiin erikoistunut
MMK Maria Sannamo sanoo seuraavasti: " Kapeaan ihmiskuvaan perustuvassa
ravinto-opissa kuvitellaan, että elimistö ottaa ravintoaineet vastaan, hajottaa ne ja
rakentaa niistä sitten omaa aineellisuuttaan. Tulee kuitenkin ottaa huomioon, että
elävässä aineellisuudessa - niin jauhoissa, kuin heinissä ja korsissa - ei ole vain
kuollutta ainetta. Aineilla on oma sisäinen elämänsä, oma dynaamisuutensa ja vireytensä,
joka sitten tulee vuorovaikutukseen aineenvaihduntaelimistön kanssa. Ravitsemuksessa
on kyse ravintoaineiden ja aineenvaihduntaan osallistuvien elimien kommunikaatiosta ja vuorovaikutuksesta."
Ei ole vain materiaa. Siinäpä hyvä lähtökohta keskustelulle geeniteknologiasta.
P.S. Miksi taideteoksessa ei saa olla 'kuollutta' kohtaa?
TAKAISIN
FRIZZANTE
Artisti in viaggio/Taiteilijat matkalla/Commune di Bagno a Ripoli/Provincia di Firenze/Casa degli artisti finlandesi 28.5. - 18.6.1998
Mimmo Rosellin aloitteesta liikkeelle lähteneen vaihtonäyttelyprojektin tuottama
näyttelyrypäs ajoittui juuri sopivasti Grassinan taiteilijatalon 30-vuotissyntymäpäiviin.
Donatella Mei, Riccardo Biondi, Gianni Cavern, Franco Scuderi ja Mimmo Roselli olivat kutsuneet ateljeihinsa Marjatta Nuorevan, Geoge Grotenfeltin, Antti Ojalan ja Maija
Lavosen.He taas saavat puolestaan mahdollisuuden kutsua toscanalaiset Suomeen. Näytteluhankkeen primus motorina toimineen Kuutti Lavosen lähtökohtana valinnoille oli
toiminut isäntien toivoma luonto-teema.
Scuderin mielenkiinto levittäytyy laajalle: varsinaisista taideteoksista koruihin ja kirjoihin, kirjoittamiseen ja teatteriin saakka. Älykäs leikkisyys ja ja kepeä ironia maustavat hänen
töitään. Scuderin studio on Medicien hoviarkkitehdin Michelozzon suunnittelema kappeli,
jossa George Grotenfelt esitteli tuotantoaan viikon ajan. Hänkin liikkuu useammalla kuin
yhdellä sektorilla työssään: arkkitehtina, opettajana ja kirjoittajana. Viimeisimpänä
kiinnostuksen kohteena on elokuva. Arkkitehtien töiden esittely näyttelyissä on kuitenkin vähintäänkin ongelmallista. Taloksi kutsuttavaa tilateosta kun ei voi testata luotettavasti
muuten kuin asumalla siinä. Grotenfelt esitteli töitään pienin mustavalkoisin valokuvin ja pohjapiirrosten avulla. Hän haluaa rakennustensa elävän välittömässä
vuorovaikutuksessa luonnon kanssa, osana sitä.
Nuorevan ja Cavernin yhteinen nimittäjä oli aika. Nuorevan hiljaisissa
mezzotinta-vedoksissa ei ole mitään rumaa. Aaltojen hiomat kalliot ovat vanhemmat
kuin ihmiskunta, ja jos me tuhoudumme, ne jäävät. Cavernin rikaspintaiset maalaukset käsittelevät kultturimme kerrostumien merkkikieltä ja hänen taidesäilykkeensä luovat museaalisen välimatkan talletettuun tämän ajan esineistöön, pois heitettyyn roskaan.
Rosellin pienet neliönmuotoiset maalaukset ovat hienostuneita sekä väreiltään että
hiusmaiselta viivastoltaan, jonka voi nähdä kumpuilevan toscanalaisen maiseman
ääriviivoina taikka ikään kuin hengen säikeinä menneisyydestä tähän päivään;
renesanssi-enkeleiden säteet ulottuvat vielä vuorille. Maalaukset ovat kuin paikallisen
maiseman vastaväri-ikkunoita, joita voi nähdä silmät suljettuaan, kauan kohdetta
katsottuaan.
Italialaiselle taiteelle ei ole ominaista edlleenkään minkäänlainen raskasmielisyys. Viiva
kaartuu herkästi ja tarkasti kuten se taipui jo Venuksen syntymän aikoihin. Siksi Martti
Aihan feminiinisen elementin mukanaoloon tenhovoimansa perustavat veistokset
sopivatkin hyvin tälle matkalle. Biondi, jonka studiossa Aihan töitä oli esillä, on
kouluttautunut insinööriksi ja vasta sitten taiteilijaksi. Hänen pronssiset
sypressiveistoksensa lävistävät ajattelun ja historian tasoja kuin nuolet.
Jos Biondin veitset asettuvat vaivatta miehiseen viitekehykseen, on Mei yhtä selkeän
naisellinen. Ateljeevieraansa Maija Lavosen tavoin hänkin saa innoituksensa luonnosta.
Mein henkäyksenomainen kädenjälki piirtyy mitä moninaisempiin materiaaleihin.
Näyttelyn grand old lady Lavonen liikkuu puolestaan yhtä taitavasti niin käyttötaiteen
kuin "vapaan taiteen" maastossa.
Suomalaisten yhteisnäyttelyssä Galleria Largassa yksittäiset taideteokset olivat
laadukkaita, mutta niiden välille ei syntynyt hedelmällistä vuorovaikutussuhdetta eikä
siten kokonaisuudessaan laidasta laitaan parhaimmalla mahdollisella tavalla toimivaa
näyttelyä.
Tila josta vaikutumme, tila josta vaikutamme - ulkoinen ja sisäinen tila. Jaakko Sievänen
vaalii maalaustaiteemme parhaimpia perinteitä. Hänen työnsä vierailivat hetken
taiteilijatalon yhteistiloissa. Talon keittiö on hänen entinen ateljeensa. Onko sisäinen
tilamme harmoniassa ulkoisen kanssa, mikä mielen mustaa, mikä aineen valaisee...?
Sieväsen taiteessa tila on ensiarvoisessa asemassa, mutta se on ihmisen mittainen tila -
se on ihmisen tila.
Taide/1998/syksy
valokuva:Markku Siekkinen
TAKAISIN
KELTAINEN
kuin leinikki, kuin sinappi, kuin kurkkuma, curry...
kuin kulta, kuin sitruuna, kuin kurpitsa,
kuin neonvalot, kuin siitepöly ja liikennemerkit,
tieto ja hellä rakkaus, valo
kuin vilja, kuin pulpetit, sienet, banaanit, rikki,
munankeltuainen, ruusu ja kurpitsankukka, olki, lauta,
kaisla. aurinko, kissansilmä, katinkulta...
On väri ulkoisesti havaittuna eri tavoin ilmentyvänä ympäristössämme ja väri sisäisesti
koettuna tilana. Itse keskityn lähinnä viimeksi mainittuun. Kaikki kuitenkin vaikuttaa
kaikkeen; ulkoinen muovaa sisimpäämme ja muutamme elämäämme tunteistamme ja ajatuksistamme käsin. Kaikki on yhtä, kiinni toisissaan ja vuorovaikutuksessa keskenään
kuin islamilaisessa ornamentissa, tiedostammepa sen tai emme.
Olen esteetikko, ja romantikko, mutta todellinen kauneus syntyy vain vankalta eettiseltä perustalta. Kauneus on koko ajan ja joka paikassa, mutta...
Yritän keskittyä ajasta, yhteiskunnasta ja kansallisuudesta riippumattomiin pysyviin
arvoihin. Huumorikin kuuluu niihin.
Haluan antaa maalaukseni syntyä kuin itsestään, kasvaa omiltaan, antaa näkymättömän
tulla näkyväksi, tiedostamattoman tulla tietoisuuteen, oikean ja vasemman aivopuoliskon työskennellä sopusoinnussa keskenään.
Aiheeni voin ottaa melkein mistä vain.
Tekniset toteutuskeinot vaihtelevat. Käytän öljyä, akryyliä, vesivärejä, pastellia, hiiltä,
näiden yhdistelmiä ja kaikkea, mitä niihin voin milloinkin nivoa.
Työskentelen monen työn kanssa yhtäaikaa, siirryn väristä ja aiheesta toiseen, kokoan palapeliäni...
Tämä teksti on kirjoitettu jo vuonna 1992 pidettyä näyttelyä varten, mutta periaatteessa pätee edelleenkin.
TAKAISIN
"HÄNEN VIITTANSA LIEVE"
Taiteilija elää samanlaisessa proosallisessa ympäristössä kuin kuka tahansa kansalainen. Anja Ikonen, hiljakkoin Tampereelle Turun kautta muuttanut suoraluonteinen pohjois-karjalainentaiteilija, tekee työtään Hatanpään teollisuusalueella. Hänen naapurissaan paistellaan kengänpohjan kokoisia pihvejä raavaille työmiehille. Aluksi ympäristö hälinöineen häiritsi, mutta lopetettuaan opetuksen työväenopistossa ihmisiin törmääminen oman ammatinharjoittamisen yhteydessä ei enäähaitannut. Kuvataiteilijan työ on yksinäistä, mutta ei ikävää.
Mistä taiteilija saa innoituksensa?
Kun taidemaalari astuu ateljeeseensa, hän astuu usein myös aivan erilaiseen
aikakäsitykseen kuin mikä häntä normaalisti ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsee.
Picasso sen sanoi: "Työskennellessäni jätän ruumiini oven taakse niin kuin muslimit
jättävät kenkänsä oven ulkopuolelle." Siksi maalarit elävät niin kauan. Taiteilija hiljentyy kuuntelemaan maapallon pulssia. Diagnoosin teko ei kuitenkaan ole hänen asiansa,
mutta sydänäänen kaiku on taideteoksesta voitava erottaa kuin äitimeren kaukainen
pauhu simpukan kuoresta. Elämän ääni. Elämän vesi. -Vermeer van Delftin "Maitotyttö"
ravitsee meitä satojen vuosien takaa ja maito, jota hän meille tarjoaa, on hänelle
itselleen aiemmin kaadettu, kuten hänen äidilleen kerran ja hänen äidinäidilleen...
Taide on elämän kantaja
Anja Ikonen löysi kerran eräästä Perämeren saaresta fossiilin, joka on ollut hänelle
inspiraation lähteenä moneen teokseen. Taiteilijalla on lähellään esineitä, kuvia ja
lehtileikkeitä, jotka kuljettavat häntä, muistuttavat kaukaisesti, vainoavat vuosia, kunnes
eräänä päivänä putkahtavat esiin uudelleen syntyneinä jossakin maalauksessa.
"Nämä! Ihan niinkuin minä tuntisin nämä lähettiläät. Ihan tämmöisiä tyyppejä istuu tuolla
jossakin keskikaljalla tänä päivänä. Ihmisen kasvot eivät ole muuttuneet!" Katselemme
Hans Holbeinin maalausta. Miehet noin puolen vuosituhannen takaa katsovat takaisin.
Anja Ikonen ei maalaa mitään "omasta päästään". Hänellä on aina jokin konkreettinen
lähtökohta työhönsä, vaikka sitä ei lopputuloksesta enää löytyisikään. Se voi olla malja,
joka on seissyt hänen pöydällään 15 vuotta, Jan van Eyckin punainen turbaani, renesanssikampaus - tai joki vanha ikoni. Hän on innoittunut Arvo Pärtin musiikista ja
Giotton sinisestä. Hän seikkailee taidehistoriassa ja "ryöstöviljelee" vanhoja
maalauksia.
Hänen viittansa lieve on nimi teoksella, jonka alkuperä on Michelangelon Luomisessa, freskossa, jota Tele hauskasti hyödyntää mainoskampanjassaan.
Anja Ikonen saattaa työstää pohjiaan pitkäänkin, rapata vanhan työn päälle, käyttää
hiekkaa ja pakkelia ja valutella vernissoja. Hän ei ole tieteellinen ja akateeminen, vaan intuitiivinen ja maanläheinen taiteilija, joka pyrkii eksaktiin ilmaisuun. "Karua, asiallista
ja surumielistä", hän luonnehtii aikaisempaa tuotantoaan ja jatkaa ihmetellen, että
onkohan "tässä tulossa lapseksi jälleen, kun kaikki korea on alkanut kiinnostaa,
joulukuusen, amerikan korea, kulta ja hopea". Ortodoksikirkkojen kullatut kupolit
eivät muuten ole lainanneet ulkonäköään sipulilta, kertoo hän, vaan niiden symboli
on liekki. "Sipuli-kyynel-liekki" on diptyykin nimi, joka oli esillä Tampere-talossa
syksyllä 1995 "Kuvajaisia" -näyttelyssä.
"Kehu harrastaja päivässä"
Anja Ikonen on syntynyt Lieksassa ja hän on valmistunut Lahden Taidekoulusta 1979.
Lahteen hän suuntasi Helsingistä, missä työskenteli puhtaaksipiirtäjänä. Hän on
myöskin ollut messityttönä merillä. Kolmekymppisenä heti taidekoulusta päästyään
hän uskaltautui ottamaan läänintaiteilijan pestin kotiseudultaan Pohjois-Karjalasta. Aika läänintaiteilijana oli raskasta ja yksinäistä, mutta opettavaa. Viran aikana alkanut
opetustyö on pitänyt maalarin leivässä jatkossakin. Hän on opettanut Suomen
ensimmäisessä lasten ja nuorten kuvataidekoulussa Joensuussa, Pekkalan
kartanossa, missä asuikin vuoteen 1992 asti. Seuramme jäsenet Kaisa Lehto-oksa
ja Vesa Toukomaa ovat hänen oppilaitaan niiltä ajoilta.
Tampereelle hän muutti 1994, koska Turusta ei löytynyt vastaavanlaista työtä. Sitä
ennen hänellä oli valtion kolmevuotinen työskentelyapuraha. Hän on pitänyt näyttelyitä
eripuolilla Suomea ja osallistunut aktiivisesti järjestöelämään. Hän kuuluu Joensuun,
Turun ja nyt myös Tampereen Taiteilijaseuraan. Hän on myös turkulaisen Arten ja
valtakunnallisen Taidemaalariliiton jäsen. Vaikka hä pitääkin muuttoaan Turkuun
"karkeana virhearviointina elämässään" ja Tamperetta ihastuttavana kaupunkina
ystävällisine ihmisineen, näkee hän kaupunkimme taide-elämän kovin monoliittisena
sikäläiseen verrattuna. Hän kummeksuu gallerioiden harvalukuisuutta ja paikallisten
taiteilijoiden ja museoiden yhteistyön
puuttumista. "Miksi Taidemuseossa ei esitellä tamperelaisia taiteilijoita?" kysyy hän.
Täkäläisen lehdistön "kehu harrastaja päivässä"- linjaa hän ihmettelee, kun samaan
aikaan suhtautuminen ammattitaiteilijoihin on kumman nihkeää. Vakavasti työhönsä
suhtautuva ja näyttelyynsä kenties viimeiset varansa sijoittava ammatinharjoittaja
saatetaan ääritapauksessa ohittaa täydellisellä vaikenemisella. Tämä ei palvele
ketään.
Täydellinen Ympyrä 1996/2
TAKAISIN
EI KAIKEN TARVITSE OLLA NIIN VAIKEATA
Tällä hetkellä Marjo-Riitta Sasi maalaa kaseiinitemperalla suurille lakanakankaalla
peitetyille kovalevypohjille. Hän maalaa nähdäkseen itsensä. Siinä mielessä hänen
töitään voi tarkastella omina kuvina, vaikka ne ovatkin abstrakteja teoksia. Niiden
muotokieli on orgaanista. Niillä ei ole mitään tekemistä konkretistien tiukkojen
rajausten ja tyynien, virheettömien väripintojen kanssa. Värit ovat ystävällismielisiksi
murrettuja. Ne eivät ponnista voimiaan äärimmilleen vuoropuhelussaan, eivät osoittele
taikka alleviivaa.
Kun tapasin haastateltavani, hän oli pukeutunut harmaaseen. Teoskin, jota hän esitteli
eniten itsensä näköisenä, sisälsi paljon harmaata. Hänen maalauksensa ovat kuitenkin polykromaattisia. Värien sävy on raikastunut aikaisempiin pienikokoisiin maalauksiin
verrattuna eikä viiva ole enää surrealistisen ahdistava.
Kompositio ei pyri esittämään maailmankaikkeuden kaavaa, vaan kysymyksessä on
vain katkelma elämästä, arvokas sinänsä.
Abstraktia taidetta on kyllästymiseen saakka preparoitu musiikkitermistöllä. Etsimättä
tässä tapauksessa tulee mieleeni jotakin japanilaista; sateen ääntä ja jonkin
kielisoittimen näppäilyä...
"Ei kaiken tarvitse olla niin vaikeata", sanoo hän.
Juuri tämä päivä on riittävän kaunis.
Täydellinen Ympyrä 1996/1
TAKAISIN
"RATKAISUT TÄYTYY LÖYTÄÄ ILMAN ESIKUVIA"
Jyrki Siukonen on paljasjalkainen tamperelainen ja Tampereen Taiteilijaseuran jäsen,joka pienoisen kohun saattelemana on astunut uuteen tehtäväänsä TAIDE-lehden päätoimittajana. Hänen työpäivänsärytmittyy Meeri-tyttären tarhatahdin mukaan. Hämppi on vaihtunut Helsingin keskustan katuihin.
Muutit juuri Leedsistä, Englannista, oltuasi siellä Henry Moore-stipendiaattina pari
vuotta. Kertoisitko tästä ajasta?
Alunperin menimme Englantiin puolisoni työn takia eikä minulla itselläni ollut mitään
taiteellisia tavoitteita enkä tuntenut siellä kuin pari ihmistä. Meidän piti olla siellä vain
yksi lukuvuosi ja tulla sitten takaisin, mutta... Olimme Yorkissa puoli vuotta ja sitten
huomasin lehdessä yrittäessäni saada jotakin kontaktia paikallisiin taiteilijoihin, että oli haettavana tällainen Henry Moore-säätiön työskentelystipendi - se lähti ihan sattuman
kautta liikkeelle koko juttu. Se oli tämmöinen kaksivuotinen, siihen kuului työhuone ja
taloudelliset mahdollisuudet työskentelyyn ja asunnon hankkimiseen siksi aikaa.
Onko tämä stipendi kansainvälinen, kaikkien haettavissa..?
No, sehän siinä humoristista oli, että minä olin kai ensimmäinen ulkomaalainen, joka
koskaan oli sitä hakenut! Tietysti ensin ajatteli, että on hienoa, kun pääsee
Henry Moore-säätiön taiteilijaksi; että tästähän ura urkenee, kaikki ovet aukeaa ja niin
pois päin. Tosiasiassahan se, ettei tunne jossakin Englannin kokoisessa maassa
ketään... niin sehän menee ensimmäinen vuosi sopeutumiseen ja opettelemiseen ja
ihmisiin tutustumiseen. Toisena vuonna voisi yrittää saada jotakin aikaan. Se nyt oli
loppujen lopuksi arkista olemista. Minulla oli kaksi näyttelyä Leedsissä. Lontoossa on
taas niin isot kuviot, etten minä lähtenyt edes yrittämään.: se vaatisi niin paljon pidemmän
ajan ja enemmän suhteita. Sinänsä Henry Moore-nimi ei takaa vielä mitään. Pikemminkin
siinä on vähän pölyttynyt kaiku; vähän sama kuin joku olisi Suomessa Väinö Aaltonen-stipendiaatti, ei ensimmäisenä tule mieleen, että hän olisi taiteen eturivissä.
Sinähän käänsit Leibnitzia siellä?
No, sen minä tein jo siellä Yorkissa, siellä ei ollut muuta tekemistä. York on paikkakuntana
täysin kuollut kuvataiteellisesti.
Mitä Leibnitz antaa tämän ajan ihmiselle?
Minä luulen, että Leibnitzin asema filosofiassa tulee olemaan aika keskeinen ihan
lähivuosina. Luulen, että häneen palataan vielä useasti, koska Leibnitzin filosofiassa on mielenkiintoisia yhtymäkohtia tällaisiin asioihin kuten esim. sählöiset tietoverkot ja
tietokoneiden internet-jutut ja tällaiset. Tulee varmasti ilmestymään uusia tutkimuksia.
Hänhän on ollut vähän syrjässä. Minun kiinnostukseni on ollut ihan puhtaasti
henkilökohtaista laatua. Lueskelin 80-luvun puolivälissä Leibnitzin tekstejä ja sain
niistä visuaalisia ideoita, joiden pohjalta tein omia töitä. Se on ollut semmoinen
10 vuoden projekti se kirjan kääntäminen, tavallaan, vaikk'ei siinä ole kuin 30 sivua.
Miten koit, minkälainen taideilmasto Isossa- Britanniassa on verrattuna Suomeen?
Siellä on hyvin monta taideilmastoa samaan aikaan. Se yllätti. Sehän on niin iso maa,
väestöä yli kymmenen kertaa enemmän kuin Suomessa. Se mahdollistaa monta asiaa rinnakkain. Vaikeutena on löytää oikea väylä, jos haluaa saada omia töitään esille. Se,
mikä näkyy tänne asti on vain pieni osa kokonaisuudesta. Englannissa esim. vesivärimaalauksella on hirvittävän pitkä traditio ja se on täysin elävä taidemuoto siellä.
Tietysti henkilökohtaisesti siitä voi olla montaa mieltä. Abstrakti maalaus, joka taas
Suomessa tuntuu itsestään selvältä ja keskeiseltä asialta, on siellä täysin marginaalinen taidemuoto. Abstraktit maalarit ovat aivan jotain laita-alueen työskentelijöitä.
Figuratiivinen maalaus on Englannissa perinteisesti hyvin vahvaa ja se näkyy tänä
päivänäkin.
Toinen juttu on tietysti tämä valtava nuoruus-buumi, jossa nuoruus sinänsä nousee
itseisarvoksi - jos olet suurinpiirtein kolmevitonen, niin olet jo täysin OUT. Se on tämä
Damien Hirst ja tätä porukkaa, jota nyt hyvin voimakkaasti ihän virallisilla British
Councilin rahoilla lanseerataan. He näkyvät joka puolella tällä hetkellä taidelehdissä ja maailmalla näyttelyissä. Heistä todella yritetään tehdä kansainvälisiä vientituotteita.
Markkinat ovatniin paljon isommat ja se raha määrä on niin paljon isompi, että sitä
ihmettelee.Onhan se hyvin voimakkaasti Lontooseen keskittynyttä.
Skotlanti on myös hyvin kiinnostava. Se muistuttaa ehkä vähän enemmän Suomea.
Siellä he taas luovat omat kontaktinsa suoraan ulkomaille eivätkä Lontoon kautta.
Glasgow esim. on tosi kiinnostava ja aktiivinen paikka tällä hetkellä.
Olet monipuolisesti itseäsi ilmaiseva henkilö, miten luonnehtisit suhdettasi kieleen?
No, se nyt ei ole mitenkään kummallinen. Toivottavasti ihan kesivertotasoa. Ehkä, jos
ajatellaan omien töiden kannalta, niin enemmän ja enemmän vuosien mittaan olen
alkanut iloita sellaisista töistä, joilla on yhä vähemmän ja vähemmän tekemistä kielen
kanssa,jotka ovat täysin irrallaan tämmöisestä käsitetaiteen tyypillisestä kielenkäytöstä
ja kieleen sitoutumisesta ja kielellä leikkimisestä; ihan puhtaasti visuaalisista asioista.
Kyllähän tietysti esim. töiden nimet ja tällaiset ovat edelleen keskeisiä minulla, mutta silti
vähemmän ja vähemmän mukana on mitään kirjallista aineistoa, kun taas aikaisempina
vuosina oli paljon. Se osittain varmasti selkiintyi tuolla Englannissa, koska siellä ei
voinut nojautua siihen omaan historiaansa; ihmiset hädintuskin tietävät, missä Suomi on.
Sillointäytyy kommunikoida puhtaasti yleisellä tasolla. Kaikki kirjalliset seikat muuttuvat
toissijaisiksi.
Suomessa taiteilijat eivät keskenään keskustele kovinkaan paljon taiteesta, miten Englannissa?
Kyllä siellä varmasti on hyvin paljon aktiivisempi ilmapiiri ja mitä juuri sanoin
aikaisemmin; siellä monta asiaa tapahtuu rinnakkain, on monta koulukuntaa. Se myös
aiheuttaa sen, että on paljon erilaisia näkökantoja, jotka tuodaan julki, jotka ovat toisiaan poisulkevia tai toisiaan mitätöiviä. Koko se tapa, millä keskustellaan on rajumpaa, mihin Suomessa on totuttu. Se on joskus yllättävänkin railakasta eikä omia mielipiteitä pistetä
piiloon vakan alle,vaan sanotaan ja ollaan reilusti jotakuta vastaan, saatetaan rutata
toista. Se kuuluu pelinhenkeen ja ihmiset osaavat suhtautua siihen. Suomessahan ollaan
hirveän herkkänahkaisia. Jos joku sanoo jotain poikkipuolista, niin se on elämän ja
kuoleman kysymys.
Roland Barthés on kirjoittanut, ettei kieli ole edistyksellistä eilä taantumuksellista,
vaan se on fasistista. Mitä siihen sanoisit?
En minä osaa tuohon sanoa mitään. Kaikenlaiset kommentit kielestä ja kielen
olemuksesta ovat tietysti itsessään kielellä sanottuja lauseita. Barthés sitoutuu siihen
kieleen, jota tässä määrittelee. Kyllä minä näen lähinnä, että kieli on jonkinlainen kommunikaation väline ja sellaisenaan sitä voi käyttää mihin tahansa asiaan, minkä
tahansa asian välikappaleena. En näe sillä itsessään olevan mitään ominaishajua
tai - makua, kielellä sinänsä.
Jos nyt ajatellaan lehden tekoa ja päätoimittajuutta, niin onko sinulla siihen esikuvia,
löytyykö niitä?
En ole vielä ainakaan löytänyt, ehkä niitä löytyy sitten myöhemmin. Yritän tehdä lehteä,
jota itse viitsisi lukea, jonka voisi kokea mielenkiintoiseksi. En tietenkään niin, että
kaikki olisi minun makuni tai minun diktatorisen näkemykseni varassa. Yritän ihan yksinkertaisesyi saada siitä hieman helpommin lähestyttävän ja luettavamman.
TAIDE-lehden kaltainen lehti joutuu joka tapauksessa olemaan monena lehtenä
samanaikaisesti, se ei voi erikoistua mihinkään osa-alueeseen. Se joutuu väistämättä
olemaan tilkkutäkkimäinen monenkirjava julkaisu, jossa täytyy olla yksinkertaisia ja monimutkaisia asioita jonkinlaisessa hyvässä sopusoinnussa: lähinnä on vain sopivan tasapainon löytymisestä kysymys.
Hyiljaisuudessahan ei ole mitään vikaa, vaikeneminen on taas eri asia. Pystyykö
TAIDE-lehti ja jos, niin miten, murentamaan tätä puhumattomuuden muuria?
Joo, kyllä minä tietysti toivon, että se voisi käynnistää sellaista keskustelua, ylipäätään keskustelua... Voisinhan minä tehdä radikaaleja uudistuksia, mutta sehän ei välttämättä
olisi mikääm palvelus lukijalle vielä sinällään. Mutta kuten ensimmäisessä
pääkirjoituksessani juuri sanoin; kun Suomessa joku taiteilija sanoo toisesta taiteilijasta
jotain, niin heti se tulkitaan henkilökohtaisuudeksi tai kaunaiseksi lähestymistavaksi,
vaikka se voisi aloittaa avoimen keskustelun. Siihen täytyy vähän totutella, kasvaa
hiljalleen. En minä nyt yht´äkkiä halua aloittaa jotakin kaikkialle roiskivaa kampanjaa,
vaan lehti kehittyy sitä mukaa, kun ihmiset kirjoittavat juttuja rohkeammin.
Mitä muutoksi olet ehtinyt tehdä?
Lehti on edelleen samankokoinen ja monella tavalla samanoloinen, asioilla on samat
ryhmittelyt. Siellä on uusi taittaja, jonka kanssa on lähdetty rakentamaan erilaista ilmettä.
Pyritään taittoon, jossa ei ole minkäänlaista kikkailua, vaan se on yksinkertaista ja
selkeää, avaraa taittoa, jossa saa isompia kuvia esille eikä tekstejä mitenkään väännetä
vinoon ja väännellä. Taitto ei itsessään pyri olemaan mikään taideteos, vaan pyrkii
palvelemaan luettavuutta. Nyt ilmestyvän numeron painopisteenä on taiteilijan oma puhe.Muutoksia tehdään askel kerrallaan. Vuoden päästä ehkä näkee paremmin, mitkä
ne muutokset todella ovat olleet.
Onko TAIDE-lehti edelleen Pohjoismaiden suurin ja kaunein kuvataidetta käsittelevä julkaisu?
En nyt täsmälleen tällä hetkellä tiedä, mutta on se ainakin kahde suurimman joukossa.
Sitähän on mielenkiintoista verrata esim. SIKSIin, joka on levikiltään hyvin pieni, alle
kolmasosan TAIDE-lehden levikistä, mikä on sinänsä aika hullua. TAIDE-lehden ongelma kielimuurin takana on, ettei sen suuruudesta ole paljon hyötyä kenellekään.
Mitenkä vertaisit TAIDE-lehteä ulkomaisiin vastaaviin, onko käteesi osunut jotain
tosi hyvää julkaisua?
Onhan siellä paljon hyviä lehtiä ulkomailla. Ei kannata niinkään verrata ison maailman
lehtiin, vaan pienten valtioiden kuten Irlannin. Siellä on TAIDE-lehteä vastaava julkaisu,
joka on aika hyvä vertailukohde. Mutta vaikka Irlanti on yhtä lailla Euroopan laidalla kuin Suomikin, niin sillä on se kielialueen tuoma etu eli se lehti leviää ja sitä on helppo
levittää ympäri maailmaa. Näin ollen on turha pohtia, miksi esim. irlantilaisia taiteilijoita
näkyy maailmalla paljon enemmän kuin suomalaisia. Yksinkertaisesti informaatio leviää
niin paljon vaivattomammin. Siinä mielessä on vähän turhakin lähteä vertailemaan
TAIDE-lehteä muihin lehtiin. Harva lehti on samassa asemassa, ehkä jossakin
Itä-Euroopassa on kielialueita ja maita, joissa taidelehti olisi samanlaisessa tilanteessa.
Minun mielestäni ratkaisut täytyy löytää ilman esikuvia.
Olisihan se hienoa tehdä asioita jossakin määrin samalla tavalla kuin kyetään tekemään
esim. Saksassa tai Amerikassa, mutta se on ihan teoreettinenkin mahdottomuus.
Sellaisia rahoja ei yksinkertaisesti ole, eikä markkinoitakaan. Kyllähän lehti aina
heijastaa sitä, minkälaiseen kulttuuriympäristöön se kuuluu. Kansainvälisten lehtien
sivuistahan suurin osa on pelkkää ilmoitusta ja mainontaa, mikä kertoo siitä
kaupallisesta potentiaalista, mikä sillä taiteella on ja mikä on sen lehden funktio:
tiedottaa ja olla ilmoitustauluna gallerioille. Suomessa ilmoitukset taas ovat täysin
sivuseikka ja lehti on siinä mielessä hyvin asiapitoinen. Itseasiassa hyvin
poikkeuksellisessa asemassa, koska suurin osa sivuista on käytössä toimituksellisesti.
Ei silti, kyllähän taidelehdessä saa ilmoituksia olla. Eihän se sinällään ole paha asia.
Todellisuus vain on se mikä on.
Mitenkä on oman kuvataiteellisen työskentelysi laita tässä lehdenteon tiimellyksessä?
En aio totaalisesti lehteen hautautua, vaan osallistua johonkin näyttelyyn tai tehda
jonkinaisen näyttelyn joka vuosi tämän viiden vuoden aikana, mitä pesti lehdessä on.
Seuraava näyttely avautuu marraskuussa Amos Anderssonin taidemuseon yläkerrassa.
Siitä oli sovittu jo ennen kuin tästä lehtiasiasta oli mitään hajua. Vanha projekti, mutta
en nähnyt mitään järkeä sitä peruakaan.
Entä miten jää aikaa perheelle?
Helposti. En kanna lehden murheita kotiin.
Täydellinen Ympyrä 1996/1
TAKAISIN
HILJAISUUDEN ÄÄNIÄ
Anna Alapuron grafiikkaa ja maalauksia
Taidekeskus Mältinrannassa 26.10. - 12.11. 1996
Alunperin Anna Alapuro opiskeli maalausta. Viimeisenä kouluvuotenaan Lahdessa hän
syventyi litografiaan, millä tekniikalla tehdyillä töillä hän ponnahtikin julkisuuteen jo vuonna
1982 voitettuaan Nuorten näyttelyn dukaattipalkinnon. Voittoisat litografiat kuvaavat junan
istuimia meditatiivisesti. Aihe menettää niissä merkityksettömyytensä ja sulautuu suuren kosmoksen arvokkaaksi osaksi. Niitä voidaan tarkastella myös valöörimaalauksina.
Tämä aiheen tarkastelu lähietäisyydeltä jatkuu, kun taiteilija zoomaa katseensa
kirjoituskoneen maisemaan. Aaro Hellaakoski kirjoittaa mahtumisesta "sekunnin
rakoon", katsoja taas mahtuu istahtamaan Anna Alapuron kirjoituskoneen
näppäimistölle ja graafikon itsensä se viskaa esineettömään tilaan. Tila alkaa saada
väriä siirryttäessä tälle vuosikymmenelle,
väri ja viivasto alkavat muotoutua sisäisemmän avaruuden alkukuviksi. Yksi rajapyykki
on ylitetty.
Anna Alapuro pyrkii teoksissaan mahdollisimman suureen pelkistykseen ja hän
onnistuu siinä niin hyvin, että hänen tähtitarhansa voi löytää omasta maailmastaan sekä avaruuden tutkija että syvänmeren sukeltaja siinä kuin mikrobiologi taikka
kulttuuriantropologi. Hänen pienikokoista värigrafiikkaansa voidaan verrata myöskin
vaikkapa muinaisintialaisiin miniatyyrimaalauksiin. Uusimman tuotantonsa taiteilija
näkee kuvallisen lyriikkana.
Teokset jäävät avoimiksi kuin runot, yhtäaikaisina polkuina eri suuntiin.
Mutta tälläkin hetkellä Anna Alapuro ylittää uutta virtaa; värigrafiikka on saamassa
jatkokseen maalauksia. Ensimmäistä kertaa taidekoulun jälkeen hän on tarttunut
siveltimiin. Grafiikan teko on työlästä, carborundum/kuivaneulavedokset, joita tässäkin näyttelyssä tulemme näkemään, ovat saattaneet syntyä kymmenenkin painokerran
kautta. Toisaalta: "Grafiikassa voi helpommin kuin maalatessa paeta tekniikan taakse.
Periaatteessa mikä tahansa lattialla pyöriskellyt laatta näyttää joltakin, kun sen
vedostaa... maalaaminen on niin suoraa, kaikki näkyy, se on lahjomattomampaa."
Uudet maalauksensa Anna Alapuro esittelee monitoimitilassa.
Täydellinen Ympyrä 1996/2
TAKAISIN
